Yö ambulanssikuskina

Sjoa River Festivaaleista selvittyäni tarkoitukseni oli palata mukaviin Norja-aiheisiin postauksiin mutta toisin kuitenkin kävi. Sen sijaan että olisin tänään nauttinut auringosta ystävien kanssa koskella, vietinkin viime yön ambulanssikuskina ja tämän päivän, ja ilmeisestikin pitkälti tämän tulevan viikon Lillehammerin sairaalan läheisyydessä. Ikävä kyllä potilaskuljetukseen joutui rakas mieheni.

Pienen kylän rauhallisuudessa on omat huonot puolensa - päivystävää lääkäriä ei välttämättä löydy aivan naapurista. Mieheni putosi eilen illalla pyöränsä päältä ja teloi uudestaan, tällä kertaa vakavammin, jo alkutalvesta loukkaaman polvensa. Lähdimme heti Ottan lääkäriasemalle kymmenen kilometrin päähän. Lääkäriasema oli kuitenkin kiinni joten seuraava kohde oli Vågåmo. Kolmekymmentä kilometriä myöhemmin Vågåmon lääkäriasema ja epäkunnossa oleva röntgen-laite. Joten takaisin Ottaan ja sieltä reilun sadan kilometrin päähän Lillehammeriin. Muutama tunti huonosti odotushuoneessa nukuttua unta alla ja nyt odotus jatkuu. Kunhan mieheni polven turvotus laskee polvi päästään leikkaamaan ja sen jälkeen alkaa hidas toipuminen. Että näin. Siitä ei ole kauaa kun totesin että suunnitelmat muuttuvat ja tiheään tahtiin. Niin nytkin. 

Omien perheiden ollessa kaukana ystävien merkitys korostuu. Tämän aamun aikana mieheni tulevien viikkojen kursseille löytyi jo tuuraajat Englannista ja Irlannista. Minä löysin melontakeskukseen paikkaajaan muutamaksi päivää. Ja englanninkieliset lehdet ja mokkula ovat jo matkalla sairaalaan jotta mieheni pystyy tekemään töitä sängystäkin käsin. Lisäksi minulle löytyi koti ja lainakoira sairaalan läheisyydestä. Itse asiassa ajoitus osui siinä mielessä nappiin että nyt ystäväni pääsivätkin lähtemään viikonloppumatkalleen ilman koiraansa, minun ollessa koira- ja talovahtina. Ohikulkevien autojen haukkumisesta päätellen tämä koiranpoikanen ei vain ole vielä ymmärtänyt että hän on jakt- (metsästys) eikä vakt- (vahti) koira!